perjantai 28. huhtikuuta 2017

Kevätmatkalla pinnistelystä balanssiin




Kun urheilumaailma ihmisineen ja kirjoittaminen ovat osa sekä työtä että mielekästä vapaa-aikaa, eivätkä tietyt viikkotuntimäärät tai työvuororytmitys ei yrittäjänä sanele aikataulua, mistä löytyy balanssi? Hallitsenko oikeasti aikataulujani? Oppisinko vaatimaan itseltäni vähän vähemmän ja olemaan tyytyväinen pienempiinkin onnistumisiini töissä? Voiko yksityisyrittäjä olla koskaan täysin lomalla? Jos matkustaa paljon työkseen, onko parasta lomaa sittenkään matkailu? Ja millainen matkailu? Pää on surrannut viime kuukausina aika paljon noiden kysymysten äärellä, sillä balanssi katosi ja jaksaminen järkkyi viime kuukausina pahemmin kuin vuosiin.


Lopetin jo vuosia sitten vetämästä tiukan rajan työn ja vapaa-ajan välille ja keskityin tekemään arjestani ylipäätään mielekästä. Elämä on kuitenkin kokonaisuus, jossa toivottavinta on tasapaino. Parin tunnin metsälenkki voi olla samalla sekä äärimmäisen rentouttavaa vapaa-aikaa että äärimmäisen idearikasta työaikaa. Lomapainotteisilla matkoilla en ole vuosiin kokenut stressaavana päivittäisen sähköpostien tsekkauksen, oikeastaan päinvastoin. Aivan kuten mukava matka, myös mukava loma tarkoittaa ihmisille eri asioita. Minulle loma (ja vapaapäivä) on ennen kaikkea aikatauluttomuutta ja vapautta tehdä fiiliksen mukaan asioita, oli ne sitten työhön liittyviä tai sen ulkopuolisia asioita. Siihen istuu huonosti minuuttiaikataulut, oli ne sitten työn tai privaattimenojen luomia. Usein pienikin maisemanvaihdos auttaa lomamoodiin, sillä kotona ollessa kotitoimisto töineen on vahvasti läsnä. Sekin on ristiriitaista, sillä hillittömän työreissuputken jälkeen haluaisin olla vaan kotona.


Tänä talvena jouduin pohtimaan ajankäyttöäni ja aikatauluttamistani, venymistäni ja ylisuorittamistani sekä reissuarkeani enemmän kuin vuosiin. Olin väsyneempi kuin vuosiin. Sairastelin enemmän kuin vuosiin. Kadotin otteen arkeeni pahemmin kuin vuosiin. Elimistö joutui tilaan, jossa kaikesta tuli yhtä pinnistelyä. Ihan kaikesta. Elimistö huusi lepoa. Se oli kammottavaa tajuta helmikuussa, koska samalla tajusin, että tässä olisi nyt vaan vielä jaksettava 2,5 kuukautta ennen pidempää vapaata jaksoa. Sain tehdä mahtavia töitä ihanien ihmisten kanssa. Olin innostunut niistä ja kaikesta eteen tulleesta uudesta, muutoksesta, nopeista tilanteista. En missään vaiheessa ollut enkä ole kyllästynyt töihini tai mihinkään muuhunkaan. Nautin valtavasti kaikesta mitä sain tehdä ja haasteista, joissa pääsin oppimaan uutta. Ehkä juuri siksi oli niin kauhean surullista olla niin väsynyt. Ehkä juuri siksi on vaikeaa tunnistaa oman jaksamisen rajansa, kun kaikesta on niin valtavan innoissaan. Voin kertoa, että elimistö kyllä löytää ne rajat ja myös kertoo ne. 



Se oli vyyhti, josta en saanut mitään otetta. Asiat, jotka osaan tehdä vaikka unissani, alkoivat tuntua hirvittäviltä ponnisteluilta. Hoin itselleni, että on vaan pakko jaksaa. Vaikka toisaalta yritin hokea, ettei aina tarvitse jaksaa. Sekin oli kammottavaa tajuta, etten päässyt balanssiin, vaikka niin kovasti yritin. ”Nuku”, ”mene hiihtämään”, ”pidä vapaata”, ”niin minuakin väsyttää”. Siinä neljä yleisintä vastausta, mitä kuulin, kun lopulta sanoin olevani tuhannen niitissä. Kaikki tarkoittivat hyvää, mutta minun vyyhtiäni yksikään neuvo ei korjannut. Lopulta en jaksanut enää niin kauheasti ajatella, käytin energiani siihen, että tein hommia, asia kerrallaan.


Pinnistelin pysyäkseni vähintäänkin työympyröissä hyvällä tai edes semihyvällä tuulella, pinnistelin jaksaakseni tehdä sovitut työt kunnolla tai itse asiassa pinnistelin tehdäkseni kaiken pikkuisen paremmin kuin kukaan minulta odotti tai vaati. En uskaltanut katsoa kalenteriani tai to-do-listaani kovin pitkälle. Elimistöni ilmaisi lukuisin tavoin, että hellitä vähän ja lopulta, että hellitä paljon. Lopulta yleisin lauseeni oli vieno pyyntö: arvostaisin, jos minun ei nyt tarvitsisi miettiä yhtään mitään ylimääräistä. Vaikka olin puhki myös jatkuvaan pakkaamiseen ja purkamiseen, odotin lomareissua hartaammin kuin koskaan. Tajusin sentään sen verran, että tilanne on saatava hallintaan mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. 


Onneksi oli töiden puolesta mahdollisuus ottaa katkos, tauko, happea, loma, miten vaan.  
Kahdeksan päivän Rothenburg ob der Tauber (josta muuten juttua huomenna), München (jossa muuten löysin taas vaikka mitä kivaa, siitäkin postausta tulossa) ja Garmisch-Partenkirchen -loma oli tuohon tilanteeseen parasta mahdollista. Uutta tuli sopivasti, muttei liikaa. Ympäristö tarjosi silmäkarkkia jatkuvasti kaupungissa, vuorilla ja rannoilla. Oli aikaa liikkua. Oli sopivan rauhallista, mutta kuitenkin hyvä meininki. Oli ystäviä ja muuten ystävällisiä ihmisiä. Oli helppo olla. Tein vaan sitä, mitä jaksoin ja sen verran kuin jaksoin. Elimistö alkoi toipua jatkuvasta hälytysvalmius-tilasta neljäntenä päivänä, viidentenä päivänä tunsin jo olevani oman olotilamittarin mukaan kunnon lomalla, jota onneksi reissun jälkeenkin riittää.


Sitten uskalsinkin jo vähitellen katsella kalenteria, jossa seuraavaksi onkin lomareissu Lontooseen ja kesäkuussa Gdanskiin. Matkailusta on moneksi. Minulle se oli tällä kertaa toipumislomaa, ja teema #takaisinbalanssiin jatkuu vielä, mutta se matka on hyvässä vauhdissa.

Mukavaa vappua!

(postauksen kuvat Garmischista ja sen ympäristöstä)


Ps. 10 vuotta -osassa on vielä menossa arvonta Nonamenhienosta rullilla kulkevasta reissukassista. Käypäs osallistumassa sunnuntaihin mennessä.




 

  

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti