Miten Salzburgissa viihtyy, kun ei jaksa tehdä mitään?

Yhdistän usein työreissuun päivän tai pari jotain omaa oleilua lähellä työreissun kohdetta. Nyt Special Olympics -kisojen päätteeksi oli tilaisuus viettää reilu vuorokausi Salzburgissa, jossa olen aiemminkin käynyt lähinnä pikaisilla ohimenovisiiteillä. Tällä kertaa oli tarkoitus kivuta monille kukkuloille, kävellä paljon, testata pari kivaa ravintolaa ja olla niin sanotusti kunnon turisti kaikin tavoin. No mitenkäs siinä sitten kävikään? Olin työreissusta ja talven aikana kertyneestä kuormasta niin niitissä ja aiempien päivien työmatkakävelyistä jalat rakoilla (talvikengät tukevassa plusastesäässä oli amatöörin valinta) jo päivä ennen Salzburgiin siirtymää, että halusin vaan nukkua. Työreissu venyi alkuperäistä ajatusta pidemmäksi, mikä vastaavasti lyhensi Salzburg-aikaani viidellä tunnilla. Kun lopulta tuli Salzburgiin siirtymispäivä, huomasin saaneeni flunssan. Päätin ottaa 22 tunnistani tuossa kaupungissa irti sen mitä pystyin.

Olin niin väsynyt ja tukkoinen Salzburgiin saapuessani, etten jaksanut tarttua hotellin (siitä lisää seuraavassa postauksessa) ystävälliseen ”Would you like to have some prosecco”-tarjoukseen sisäänkirjautuessani. Mitään ravintoloita en jaksanut selvittää enkä antaa edes ystävälliselle respan henkilölle selvitettäväksi, söin yhdessä suosikkiketjuravintoloistani My Indigossa  perushyvää ruokaa, nautin jälkiruoaksi naapurikojusta kolme palloa erinomaista gelatoa ja olin lounaaseeni tyytyväinen. Päivällisellä lipsuin vieläkin kauemmas alkuperäisistä suurista suunnitelmistani: raahustin lähi-Spariin, josta ostin alla näkyvän nelikon, jonka nautin hotellihuoneessani. Tosi gourmeeta, Lähtöpäivän lounas jatkoi samaa linjaa, söin kinkulla ja juustolla täytetyn ciabattan asemakahvilassa. Näinhän sen kuuluikin huipentua..

Mitä siellä sitten muuten tein? Kun kaikki suunnitelmat meni olon vuoksi uusiksi, tartuin entistäkin enemmän hetkeen. Nautin jokaisesta metristä Salzburgin kaduilla ja kujilla, kun en jaksanut enkä pystynyt kävelemään kovaa, oli aikaa fiilistellä yksityiskohtia. Ihailin taloja, ikkunanpieliä ja näkymiä. Nautin päämäärättömästä haahuilusta hämärtyvässä illassa. Vielä enemmän varhaisesta lauantaiaamusta vanhassa kaupungissa. Olin liikkeellä pari tuntia aiottua aiemmin, koska flunssa ei sallinut pidempää unta. Päätin olla ärsyyntymättä siitä(kään) ja ajattelin, että jääpähän aikaa haahuilla enemmän...#positiivinenajattelu.

Rakastan Itävallan ja Saksan leipomo- ja kahvilakulttuuria, ja sitä jaksoin kyllä hyödyntää täysimääräisesti. Ostin lähileipomosta marmeladilla täytetyn croissantin ja sitä mutustaessani sain seurata lauantaipäivään käynnistyvää kaupunkia (plussa leipomoille, että lauantainakin 6.30 on normaali aika avata putiikki). Nuuhkin leipomon tuoreiden tuotteiden tuoksua niin paljon kuin sitä tukkoiselta nenältäni pystyin haistamaan. Pysähtelin, ihastelin ja ihmettelin. Edellisillan tavoin taloja, yksityiskohtia ja katunäkymiä, pienten kojujen näyteikkunoita, katujen tunnelmaa, rauhaisuutta. Ihailin jälleen yhtä siltaa täynnä lukkoja ja vielä enemmän sillalta eri suuntiin avautuvia näkymiä (kuten niitä kukkuloita, jonne piti kiivetä…). 

 

Kun väsytti, istahdin Cafe Bazariin. En jaksanut syödä mitään, mutta kahvi oli hyvää, palvelu ystävällistä ja puheensorina iloista. Pöytiintarjoilussa ei noissa maissa ole sinällään mitään erikoista, mutta olihan se taas todettava, kuinka eri fiilis on nauttia ystävällisestä palvelusta pöydässään istuen kuin tuuppia tarjotinta linjastoa eteenpäin ja taituroida itse lautaselleen ja mukiinsa mitä haluaa nauttia. Siitä jaksoin siis tuossakin olossa iloita. 

Olin siis väsynyt, jalat rakoilla ja flunssainen. Kaikki suunnitelmat menivät nätisti sanottuna pieleen, mutta harmittiko se lopulta? Kyllä ja ei. Aikatauluton haahuilu on näissä hommissa aina tervetullutta, oli se sitten hidasta tai nopeaa, tasamaalla tai kukkulalla. Mieli lepäsi, vaikka kroppa pinnisteli. Nautin näkemästäni, kokemastani ja syömästäni.  Sitä voisi sanoa viihtymiseksi. Jäipähän taas kerran ”tänne tulen kyllä uudestaan, ja sitten teen sitä ja tätä ja tuota..” -fiilis. Ei sekään huono ole.