Vanhan matkailuperinteen hetkellinen elvytys

Nuoruudessani oli vuosia, jolloin kotimaanmatkailua tuottivat lähinnä reissut raveihin. Lieksassa ja muilla kesäradoilla paistoi aina aurinko (eikö muka paistanut?), Oulun Äimäraution lihapiirakka kahdella nakilla oli aina parasta mitä maa päällään kantaa ja sen teki aina sama ystävällisesti hymyillyt vanha nainen. Ravit veivät tavalla tai toisella tunnelmallisiin paikkoihin, jonne en olisi todellakaan muuten päätynyt. Ravit olivat samalla sukukokous, tuttujen näkemistä, hevosten ihastelua ja yhteistä pelijännitystä. Hienoja reissuja paikoissa, joissa hevoset kiersivät kehää ja mittasivat paremmuuttaan. Leppoisaa matkailua, leppoisaa tunnelmaa.

Elämä täyttyi muilla asioilla, ravit jäivät ja ravimatkailu vaihtui muuhun matkailuun. Kunnes sitten tuli vuosi 2017 ja työ palautti minut juurilleni. Olin toki jo ravityttövuosinani ottanut silloisella pokkarikamerallani jo heppakuvia ja kirjoittanut pöytälaatikkojuttuja raveihin liittyen. Paikkana oli legendaarinen Vieremä, jossa en varsinaisesti myöskään ollut käynyt ravivuosieni jälkeen – vaikka paikka tulikin sittemmin hiihtohommista hyvinkin tutuksi, kiitos Niskasten.

Vieremällä nostalgia törmäsi todellisuuteen: oli todella kylmä, ajoittain sateistakin. Ei ollut aikaa pyöriä varikolla, joka ravityttövuosina tuli tutuksi. Ei ollut aikaa syödä ravimakkaraa tai -kyljystä. Ei ollut osaamista eikä aikaa pähkäillä totopelejä ja kävellä luukulle jättämään peliä. Oli ensimmäisen kerran oltava enimmäkseen keskialueella, jonne tosin pääsi mutkattomammin kuin hiihtokisoissa monesti ladun yli. Oli outoja hevosia. Oli stressiä asioista, joilla ei taannoin ollut tuon taivaallista merkitystä. Ravityttönä huolen aiheet liittyivät yleensä joko hevosiin tai ruoka/kahvio-ostoksiin. Nyt ehdin miettiä sitäkin, miten käy syystä tai toisesta puolivahingossa raveihin päätyneille ensikertalaisille – jäävätkö he koukkuun vai kyllästyvätkö, miten tapahtuma ottaa heidät vastaan ja miten heitä pitäisi palvella. Olisinko itse noviisina viihtynyt? Nyt olin kuitenkin tekemässä comebackia... Tapahtumaviestijän moodi naksahti päälle...

Ravityttövuosiltani en muista mitään, mikä olisi ärsyttänyt edes vähän. Nyt ärsytti lopulta melko paljonkin 12 kertaa eli jokaisen voittajan seremonioihin saapumismusiikkina kuultu Queenin We are the champions. Kaikki kunnia biisille, mutta silti! Muitakin vaihtoehtoja on. Ravityttövuosiltani ei jäänyt mieleen yhtään matkaa, jonka pituus olisi niin häirinnyt, koska se oli osa kokemusta. Nyt 1,5 tuntia iltaraveihin suuntaansa tuntui jo paluumatkalla aika rasittavalta. 

Moni asia oli toisin, mutta tunnelma oli edelleen leppoisa, ihmiset pääsääntöisesti hyvällä tuulella ja rennolla fiiliksellä. Ravit ovat edelleen monella paikkakunnalla tapahtuma, josta ollaan ylpeitä. Kollegakin sanoo ylpeyttä äänessään, että Vieremällä juhannusravit ovat iso tapahtuma. Hevoset olivat edelleen upeita ja tapahtumat lähdöissä jännittävää seurattavaa. Ravien seuraaminen on monella tapaa yksinkertaista: ensimmäinen maalissa voittaa. Veikkaaminen on asia erikseen, mutta seuraaminen on yksinkertaista. Pikatapahtuma ravit eivät ole. Nuokin kestivät neljä tuntia, mutta toisaalta siihen mahtui 12 lähtöä. Jos ei olisi ollut töitä, olisin saattanut kokea tahdin verkkaiseksi. Siitäkin huolimatta, vaikka tapahtumatuotanto suolsi vihjeitä ja voittajahaastatteluja kiitettävästi koko ajan, eli pitkäveteisyydestä ei musiikkivalintoja lukuun ottamatta voi puhua...

Pitkästä aikaa toteutettu ravimatkailu oli hauskaa, vaikka muistot olivat kultaantuneet huomattavasti (tai sitten ennen oli vaan erilaista). Vaikka tämän päivän Vieremän-retki ei sytyttänyt palavaa intoa palata menneisyyden tapoihin ja satsata ravimatkailuun (eikä olisi aikaakaan), on silti mukavaa päästä raveihin taas viikon päästä. Se onkin sitten lähimatkailua, kun suuntana on Kajaani.

Onko sinulla joku matkailuun liittyvä perinne, jonka olet vuosien tauon jälkeen elvyttänyt tavalla tai toisella edes hetkeksi?